ylitsepääsemätön tie ...

Taas on se hetki elämässä kun tuntuu ettei mikään luista, tuntuu kun tämä olisi kuin filmi joka on stopattu.
Kuinka yritän porskutella eteenpäin en vain pääse.
Mulla ei ole ketään enää ketä kertoisi elämänviisauksia ja niitä helpottavia sanoja, rutistaisi kovaa ja kertoisi
kuinka auttaisi mua kun kotona on vaikeeta ja ottaisi mut luokseen, koska vain.
Tää ihminen joutu pois tästä maasta liian aikasin, tuntuu vaan etten selviä siitä.
Välillä mietin miten olisi helpompaa päästä mamman ja vaarin kanssa taivaaseen,
pois tästä kaikesta paskasta, mutta mun täytyy olla vahva... niin kaikki sanoo.
Liian kova pala purtavaksi. Hautajaiset on tulossa enkä tiedä miten pystyn siihen,
murrun täysin ja pelkään joutuvani taas masennukseen ja siihen että itkettää vaikkei ajattelisi koko asiaa.
Joka ilta muistelen kaikkea mitä meillä oli ja kaipaan kaikkea sitä, vuodatan joka ilta kyyneleen sinun
vuoksesi.
Oon saanu paljon uusia kavereita, sain ihanan poikaystävän ja kaikki näyttää ulkoapäin menevän tosi loistavasti, että mulla ois kaikki ihan okei.
Isän kanssa vaikeuksia, toisen siskon kanssa ei ollenkaan yhteyksissä. Velikään ei oikeastaan enää ota
yhteyttä tai käy kotona ollenkaan. Tärkein ihminen maailmassa kuoli.
En kestä tätä painetta, oon liian pieni ihminen tähän kaikkeen.
Mut se on pakko ryhdistäytyä.
Oonhan mä ennenkin selvinny kaikesta paaskasta mitä maailma eteen on tuonu mut tä tuntuu
vaan niin ylitsepääsemättömältä ...